Larkon havaintoja

Hesarin juttu seksuaalisesta ahdistelusta Eduskunnassa on ruodittu Julkisen Sanan Neuvostossa. Mika Lintilän (kesk), Tapani Mäkisen (kok), Esa Lahtelan (sd) ja Tero Rönnin (sd) osalta neuvosto katsoo Hesarin rikkoneen hyvää journalistista tapaa. Pekka Vilkunan (kesk) kantelusta neuvosto antoi vapauttavan päätöksen, koska Vilkuna itse antamassaan haastattelussa kertoi “käyttäytyneensä tavalla, jonka voi katsoa vahvistavan jutussa esitettyjä väitteitä seksuaalisesta häirinnästä.”

Langettavat päätökset on kaikki tehty saman sabluunan mukaan äänin 8-2. Päätösperustelut ja eriävä mielipide ovat neljässä päätöksessä jokseenkin identtiset. Käytän tässä postituksessa esimerkkinä Esa Lahtelan kantelusta annettua päätöstä.

JSN katsoo, että kansanedustajan tulee kestää kärjekästäkin kritiikkiä varsinkin silloin, kun se kohdistuu hänen toimintaansa Eduskunnassa. Neuvoston mielestä samanaikainen kuuleminen ei kuitenkaan riitä korjaamaan nimetyille edustajille syntynyttä vahinkoa vaan olisi pitänyt esittää todisteita:

Lehden olisi pitänyt yksilöidä tarkemmin se arvostelu, joka kantelijaan kohdistettiin. Silloin myös yleisöllä olisi ollut parempi mahdollisuus puntaroida, millaisesta häirinnästä on kyse. Myös kantelija olisi tällöin voinut puolustautua paremmin, ja neuvostolla olisi ollut tilaisuus arvioida artikkelin totuudellisuutta ja näyttöjen riittävyyttä, kuitenkin ilman vaaraa lähteiden paljastumisesta.

Juuri tätähän minä silloin ounastelinkin, kun nämä kantelut tehtiin:

Ilmeisesti JSN:n ja poliisin tulee nyt tulkita, leimaako Hesari heidät epäsuorasti ahdistelijoiksi. Mielenkiintoista sinänsä, koska lähteitään Hesari ei voi missään tapauksessa paljastaa. Toisaalta Hesari ei voi lähdesuojaa pettämättä osoittaa, että sillä olisi katetta juuri näiden miesten osoittamiseen.

Jaana Hallamaa ja Tarja Liuha korostavat eriävässä mielipiteessään lähdesuojan merkitystä tässä nimenomaisessa tapauksessa:

Jutussa haastatelluille eduskunnan työntekijöille annettu lähdesuoja on perusteltu, koska häirintää suojaa usein hiljaisuuden kulttuuri. Häiritty voi pelätä eikä hän uskalla puhua asiasta, koska hänen asemansa työyhteisössä voi vaarantua. Tämä välittyy myös Helsingin Sanomien jutusta. Juttua heikensivät siinä käytetyt halventavat ja asenteelliset luonnehdinnat, mutta JSN tulkitsee vain journalistien eettisiä ohjeista, ei jutun hyvyyttä tai huonoutta.

Esimiehen tai vastaavassa asemassa olevan häirintä koetaan kielteisempänä kuin vaikka kollegan, ja siihen on myös vaikeampi puuttua. Tässä tapauksessa kansanedustajia suojaa vielä heidän erityinen luottamusasemansa.

Journalistisen etiikan kannalta tämä on äärimmäisen kimurantti asia. Jos Hesarin toimituksen käytettävissä olisi ennen jutun julkaisemista ollut kristallipallo, josta olisi näkynyt JSN:n kanta, olisi lopputulos ollut sangen kummallinen: Vilkunan mainitseminen olisi ollut perusteltua, mutta neljän muun edustajan ei. Ainoastaan Vilkunan mainitseminen olisi kuitenkin ollut ilmeisen kohtuutonta; koko negatiivinen julkisuus olisi kohdistunut yksin häneen, vaikka toimituksella on mitä ilmeisemmin ollut käytettävissään lähdesuojan alla annettuja yhtäpitäviä lausuntoja muistakin.

Jos itse olisin tässä tilanteessa istunut Hesarin päätoimittajan pallilla, olisin todennäköisesti antanut jutun mennä sellaisenaan läpi. Tuskinpa Janne Virkkunen näiden langettavien päätösten takia yöuniaan menettää eikä ole syytäkään. JSN:n päätökset ovat parhaimmillaankin jälkiviisautta.

Asian surullinen puoli on siinä, että kansanedustajat ovat äänestäjiensä peilikuva joten seksismiä mitä ilmeisimmin heidän vaalipiiriensä työpaikoilla esiintyy. Koko jupakka ja varsinkin lopputulos langettavine päätöksineen saattaa siten paradoksaalisesti muodostua Lintilän, Mäkisen, Lahtelan ja Rönnin uudelleenvalintaa edistäväksi promootioksi. Kovia jätkiä!

Julkisen sanan neuvoston uusi puheenjohtaja Pekka Hyvärinen näyttää ensi töikseen lausahtaneen, että kirjat tulee saada hänen johtamansa neuvoston itsesääntelyjärjestelmän piiriin (HS):

Hyvärisen mielestä oikeus ei ole oikea taho päättämään sananvapauden ja yksityisyyden suojan rajoista. Hän pitää kuitenkin hyvänä asiana, että pääministeri Matti Vanhanen (kesk) lähti hakemaan oikeudessa sananvapauden ja yksilön suojan rajoja.

“Jos Vanhanen tunsi itseään loukatuksi Susan Ruususen kirjassa, eipä hänellä paljon muuta mahdollisuutta ollutkaan”, Hyvärinen toteaa.

Onkohan Hyvärinen nyt miettinyt tuon asian ihan loppuun saakka? Sananvapaus on perustuslaissa säädetty kansalaisoikeus, jonka käyttöä voidaan rajoittaa vain lailla ja erityisen painavasta syystä. Lakia taas tulkitsevat riippumattomat tuomioistuimet joten sananvapauden käyttöön liittyvät kysymykset ovat mitä suurimmassa määrin yleisten tuomioistuinten toimialaa.

Julkisen sanan neuvosto puolestaan on vapaaehtoisuuteen perustuva media-alan itsesääntelyelin. Se ei ole tuomioistuin eikä jonkun asian käsitteleminen neuvostossa sulje pois mahdollisuutta, että sama asia käsiteltäisiin myös toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Merkittävimmät mediatalot ovat tosin vapaaehtoisesti sitoutuneet noudattamaan JSN:n päätöksiä, mutta tämä seikka ei anna neuvostolle oikeutta toimia tuomioistuimena eikä omimaan itselleen tuomioistuimen roolia.

Onko Hyvärinen aivan tosissaan, että esimerkiksi kaunokirjallisuuden tuottajien pitäisi vapaaehtoisesti alistua Julkisen sanan neuvoston säätelyyn?

Matti Vanhanen tuskin olisi voinut antaa Susanna Ruususen kirjaa neuvoston käsittelyyn, jos Ruusunen ei tunnusta neuvoston toimivaltaa. Vapaaehtoisuus kun merkitsee myös oikeutta olla liittymättä torvisoittokuntaan.