Lääkintää

Perjantai, Maaliskuu 28, 2008

Ihmeiden ihme! Menin hiukan ennen aamukahdeksaa Kontulan terveysasemalle, minne edes reppufirma ei saa hankittua lääkäreitä. Edelläni oli kymmenen ihmistä odottamassa toimistoon pääsyä. Ja tästä huolimatta sain akuuttiajan iltapäiväksi klo 13.40.

Toissavuotinen rasvapattini on uusiutunut ja vuotaa niin verta kuin visvaakin. Itse haavan osaisi terveydenhoitajakin huoltaa, mutta todennäköisesti tarvitaan myös antibiootteja. Reseptin kirjoittaminen on vielä toistaiseksi näinkin selvässä tapauksessa lääkärin yksinoikeus. Minun kannaltani valmisteilla oleva lakiesitys tulee liian myöhään.

Hyvä kuitenkin, että lainmuutos on edes tulossa. Minullahan kävi tässä mahdoton munkki, kun lääkärille vielä tänä iltapäivänä pääsen.

Edit: Lääkäri totesi neulan avulla, että märkää visvaa ei enää erity. Sain tulehduksen hoitoon antibiootteja ja kipulääkettä. Kolmen viikon kuluttua katsotaan, mitä itse patille on tehtävissä. Lääkäri lupasi suositella sen poistamista.

Lääkärin nimeä en osaa lausua, vaivoin kirjoittaakaan, mutta oli erittäin miellyttävä ja pätevä nuorimies. Tällä kertaa olen varsin tyytyväinen terveyskeskuskokemukseeni.


Kauan kaivattu lakiesitys

Lauantai, Maaliskuu 15, 2008

Kuten jo vanhassa blogissani kirjoitin, vaatii Kontulan terveysasemalla lääkärin vastaanotolle pääseminen poikkeuksellisen hyvää lotto-onnea. Asema on suhteellisen uusi ja hieno, tilat ovat avarat ja varustus ajanmukainen. Ainoa vika on siinä, että siellä on krooninen pula lääkäreistä. Hesarin mukaan edes reppufirma ei kykene hankkimaan lääkäreitä Kontulan terveysasemalle.

Sosiaali- ja terveysministeriössä on saatu aikaiseksi lakiesitys, jonka mukaan sairaanhoitajat saisivat oikeuden kirjoittaa reseptejä tietyin edellytyksin. Hienoa! Kun potilas ja hoitaja kumpikin tietävät, että vaiva paranisi antibiooteilla, on hölmöä ja kohtuutontakin, että vaivaa ei voida parantaa, koska lääkärin oven takana on viikkojen pituinen jono.

Tälle lakiesitykselle toivon kaikkea menestystä ja pikaista voimaantuloa!


Asunnon myyminen pakkoraossa

Keskiviikko, Marraskuu 21, 2007

Janne kirjoittaa asuntojen hinnoista ja mainitsee useita keskenään ristiriitaisia viime päivien uutisotsikoita, joissa tulevaa hintakehtitystä pyritään ikään kuin katsomaan kristallipallosta. Tuskin tänään sellaista viisasta löytyykään, joka osaisi vettäpitävästi suositella, olisiko nyt oikea aika ostaa vai myydä. Tuskin kukaan myöskään osaa ennustaa, kenelle päätöksen lykkääminen on edullista, kenelle taas tuhoisaa.

Itselleni kysymys on hiukan ajankohtainen, joskin aivan toiselta kannalta. Hintakehityksellä ei tilanteessa ole sinänsä merkitystä, koska isävainaan ja äidin asunnon myymisen suhteen sisareni ja minä olemme pakkoraossa. Ehkä sitten jälkeenpäin näemme, millainen tuuri meillä historiallisessa katsannossa kävi.

Taustasta niin paljon, että isän kuolemasta saakka (10 vuotta sitten) puolet asunnosta kuuluu äidille ja puolet kuolinpesälle. Äiti asuu jo muutaman vuoden dementoituneiden hoitokodissa ja hänen asioitaan hoitaa oikeuden määräämä virkaholhooja edunvalvoja. Vastikkeet on isän kuolemasta saakka automaattisesti maksettu äidin tililtä.

Nyt holhooja edunvalvoja ilmoitti, että joko meidän on ryhdyttävä maksamaan niitä tai asunto on pantava myyntiin. Siihen sisarillani ja minulla ei edes kimpassa ole mahdollisuutta. Niinpä kotimme päätettiin lyödä lihoiksi ja tallettaa myyntihinta äidin elämän loppuun saakka sulkutilille.

Kuusihenkinen perheemme muutti vuonna 1966 juuri valmistuneeseen taloon Kontulassa. Viiden huoneen ja keittiön asunnossa on neliöitä pyöreästi sata. Remontteja ei juurikaan ole tehty, mitä nyt äiti joskus 1970- ja 1980-luvulla seiniä maalaili. Yhtiön puolesta on toki vaihdettu ikkunat ja tehty kylppäriremontti. Ostaja joutuu siis varautumaan remonttiin.

Myynti-ilmoitus pantiin nettiin viime viikolla. Heti ensimmäisessä näyttötilaisuudessa oli ollut neljä katsojaa, joista yksi pariskunta teki tarjouksen pyydetyllä hinnalla. Yhtiön 41-vuotisen historian aikana muistan samankokoisia asuntoja myydyn sillä hinnalla vain kuumimpien kiinteistöbuumien huipulla. Ja ne ovat olleet paremmassa kunnossa kuin meidän asuntomme nyt.

Mitä tästä sitten voisi päätellä, jos oletaan, että meidän tapauksemme heijastaa markkinoiden keskimääräistä kehitystä? Onko nyt saavutettu buumin huippu vai olemmeko kulkemassa kohti historiallisen korkeita asuntohintoja? Minä en tiedä, tuskin kukaan muukaan.

Jos joku on katsonut kristallipalloon tai kahvinporoihin, voi vapaasti esittää ennusteen kommenttiosastossa.