Larkon havaintoja

Hesari kertoo eduskuntaryhmien puheenjohtajien olevan liikuttavan yksimielisiä siitä, että Tiitisen lista tulee julkaista. Aste-eroja löytyy vain ryhmäjohtajien sanamuodoissa. Näin ollen julkaisemiselle on sekä sosiaalista tilausta että poliittista tahtoa.

Tämä ei tietenkään riitä, koska viranomaisten ja varsinkin poliisiviranomaisten on kaikessa toiminnassaan noudatettava lain kirjainta. Poliisiylijohtaja Markku Salminen toteaakin, että “listan julkistaminen ei kuulu hallitukselle eikä presidentille, vaan asia on Supon”. Samaan hengenvetoon Hesari kuitenkin viittaa Kepun ryhmyrin Timo Kallin lausuntoon:

Keskustan Kallin mielestä asia on myös poliittinen, ja hallituksen on sovittava, kuinka siinä edetään.

Jotenkin tästä syntyy vaikutelma, että kattilassa on samalla tavalla puurot ja vellit sekaisin kuin oli Sipoon kuntaliitosta käsiteltäessä. Siinähän ministerit tuppasivat jääväämään itseänsä aikaisempien kannanottojensa tähden eikä pääministerikään osannut erottaa toisistaan tuomioistuimille kuuluvaa tuomiovaltaa ja hallitukselle kuuluvaa toimeenpanovaltaa.

Tuossa Salmisen lausunnossa on kyllä yksi seikka, jota sietäisi miettiä tarkemmin. Mistä alkaen Supo on hallituksesta riippumaton, ikään kuin valtio valtiossa? Tietääkseni se on edelleen Sisäministeriön alainen laitos.

Poliitikkojen kannalta on tietysti mukavaa lausua yhteen ääneen, että lista tulee julkistaa, jos samalla tiedetään, että Supo ei tule sitä julkistamaan. Voidaan ikään kuin pestä kasvoja kansalaisten edessä ja sysätä kuuma peruna pois omalta lautaselta.

Kun kerran listan julkaisemiselle on sekä sosiaalinen tilaus että puolueiden yksimielinen tuki, mikä estää säätämästä siitä erikoislakia, jos julkaiseminen ei ole mahdollista nykyisen lainsäädännön puitteissa? Kukaa päättää Suomessa asioista? Viimeksi peruslaista katsoessani siellä ei muistaakseni sanottu, että valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa Ratakadulle linnoittautunut turvallisuuspoliisi.

Lähihistorian siivet havisevat käräjäsalissa, kun esitellään listoja ja vastalistoja. Alpo Rusi tuntuu argumentoivan siten, että lähetystöjen kanssa seurusteleminen oli 1970-luvulla maan tapa niinkuin olikin. Varmasti Rusin listalla olevat DDRään ja muuallekin yhteyksiä pitivät.

Valitettavasti se osa oikeudenkäyntiä pidettiin suljetuin ovin, jossa SUPOn apulaispäällikkö Hannu Moilanen oletettavasti selitti, miksi Rusin toiminnan arvioitiin olevan toisista poikkeavaa. En millään jaksa uskoa, että yli 30 vuoden takaisten asioiden avoin käsittely enää olisi turvallisuusriski, niin paljon sentään maailma on välillä muuttunut.

Rusin listalla olevat suhtautuvat nimensä mainitsemiseen vaihtelevasti. Pentti Poukka pitää ymmärrettävänä, että Rusi haluaa painottaa toistenkin pitäneen yhteyksiä, kun taas Jouko Loikkanen ei mielestään sellaista keskustelua tarvitse.

Olin siellä muuten minäkin. Olin vuonna 1979 Nuorisolautakunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa mukana silloisen apulaiskaupunginjohtajan Aarne I Välikankaan johtamassa Helsingin kaupungin valtuuskunnassa, joka kävi vierailulla Itä-Berliinissä. Matkan jälkeen Välikangas junaili suhteillaan meille lounaskutsun DDR:n suurlähetystöön.

Ruoka oli keskinkertaista, olut vallan mainiota. Puheenaiheet sensijaan pysyivät normaalin kohteliaisuuden rajoissa; valtiosalaisuuksia ei käsitelty. Tuskin niitä meillä olisi ollut tiedossakaan.

Tästäkin syystä minulla on syytä olettaa, että Stasin arkistoista voi löytyä mappi minunkin nimelläni, Rosenholtz-listalle tuskin näin vähäpätöinen äijä on kelvannut. Olen silloin tällöin miettinyt, miten pääsisin itseäni koskeviin asiakirjoihin käsiksi. Ei ole ollut tilaisuutta käydä Berliinissä sen jälkeen, kun olin siellä muurinmurtajaisissa.

Minulla ainakaan ei ole DDR-yhteyksistäni muuta salattavaa kuin niiden syyttömien toisinajattelevien ihmisten nimet, joiden kanssa varsinkin kommunistisen valtion historian loppupuolella satunnaisesti keskustelin. Listat ja vastalistat voisi julkistaa sellaisenaan, tietenkin asianmukaisin selityksin ja lähdeviittein varustettuna. Niin kauan kuin tätä ei tehdä, jää aina sijaa jossitelulle, syytöksille ja vastasyytöksille.

DN viittaa ruotsalaisen journalistin Björn Cederbergin tiedoille, joiden mukaan myös Ruotsin turvallisuuspoliisin Säpon hallussa on noin 900 nimeä käsittävä Rosenholz-lista. Cederbergin mukaan valtaosa listatuista ei kuitenkaan ole suostunut yhteistyöhön STASIn kanssa. Hänen arvionsa mukaan listalla olevista ehkä viitisenkymmentä olisi tosiasiassa toimittanut STASIlle tietoja.

Cederbergin tiedot vaikuttavat uskottavilta, sillä ne käyvät yksiin sen kanssa, mitä Suomessa on tullut julki: Säpo on saanut listan vuonna 1993 CIAlta. Jostain syystä Säpo kuitenkin kiistää listan olemassaolon.

STASI-jupakka saa yhä uusia pöyristyttäviä piirteitä: SUPO ei katsonut tarpeelliseksi kertoa presidentti Haloselle, että oli saanut Rosenholz-aineiston CIA:lta jo 1990-luvulla. Mahtoikohan Ahtisaari tietää?

Presidentti kommentoi asian käänteitä sangen kryptisin sanankääntein:

Presidentti Halonen sanoi torstaina toivovansa, että peittely Stasi-jupakan tiimoilta lopetettaisiin. Halosen mukaan aineisto tulisi avata ainakin siinä määrin, ettei voida väittää aineistoa salattavan.

Paljonko on paljon? Miten paljon aineistoa olisi avattava, jotta ei voitaisi “väittää aineistoa salattavan”? 10 %, 25 % vai puolet? Minun yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan aineistoa ei ainoastaan voida väittää salattavan vaan sitä salataankin, jos se ei ole kokonaan avattu.